Evakkovaellus keräsi satoja osanottajia

Lisää kuvia kuvat linkistä Vuokko Niskasen tervehdyspuhe tästä Kuvia Pyterlahdesta

Vaellusvideon ensi-ilta Virolahdella

Virolahdella 10.6. 2006 järjestetystä Evakkovaelluksesta valmistuneen videon "Tunnemuistojen Evakkotie" ensi-ilta oli sunnuntaina 15.10. Virolahdella.

Aki Ruuskasen dokumentti on koskettava kuvaus tapahtumasta. Video kertoo vaelluksen avajaista Virojoen koulun pihalla, vaelluksen etenemisestä, pysähdyksistä Pyterlahden ja Pihlajan taukopaikoilla ja päätösjuhlasta Harjussa. Video kertoo myös kolmen evakkolapsen tarinan. Annin, Kaisun ja Rauhan haastattelut täydentävät kuvauksen vaelluksen kulusta.

Aki Ruuskanen on tehnyt yli tunnin mittaisen dokumentin vapaaehtoistyönä. Hän on harrastanut kuvaamista lähes 40 vuotta ja opiskellut viimeiset viisi vuotta videokuvausta myös uuden työn takia.

Ruuskanen kertoo olevansa kiinnostunut kuvaamaan historiallisia paikkoja ja kohteita, osin siksi, että joutuu omassa työssään pohtimaan tulevaisuuden asioita tietotekniikkaan liittyen.

Evakkovaellus kiinnosti myös siksi, että Ruuskasen mielestä tämän päivän yhteiskunnassa syntyy edelleen eräänlaisia "evakkoja".

"Kun työ loppuu kotikonnuilla, joudut muuttamaan työn perässä muualle. Olet kuin evakko uudessa ympäristössä, ja entisestä ovat seurassasi vain tunnemuistot. Onneksi nyt ei enää pommiteta matkalla, mutta monelle työevakkotielle joutuvalle, se on kova paikka. Jopa niin kova, että jättävät ennen työn kuin muuttavat pois kotiseuduiltaan."

Ruuskanen kuuluu tämän päivän "evakoihin", sillä hän on muuttanut viisi vuotta sitten Virolahdelle. "Oma "työevakkovaellukseni" alkoi vuosituhannen vaihteessa, kun entinen virkapaikkani joutui muutostuulien riepotteluun silloisessa Tielaitoksessa. Oli valittavana joko pääkaupunkiseudulle tai jotain muuta."

Ruuskasen perhe, johon kuuluu myös videon kuvaamiseen osallistunut vaimo sekä koira päättivät vaeltaa Heinävedeltä Virojoelle ja työhön Vaalimaan tulliin. "Noin parinkymmenen vuoden tieammattilaisuus laitettiin sivuun ja alettiin opiskella kokonaan uutta työmaailmaa, jota nyt on pakerrettu tämä viisi vuotta."

Tunnemuistojen Evakkotien ensi-ilta on Rajasalissa sunnuntaina 15.10. kello 13. Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Video on esitetty yleisölle kaksi kertaa aikaisemminkin. Se nähtiin Evakkolasten päivillä syyskuun alussa ja osana vanhusten viikon ohjelmaa Virolahdella lokakuun alussa. Katsojien palaute on ollut molemmilla kerroilla kiittävää.

Tunnemuistojen Evakkotie -videota myydään lähes omakustannushintaan.

Tunnemuistojen Evakkotie -videota myydään lähes omakustannushintaan.Video maksaa kahdeksani euroa dvd:nä.Tilaa video anne.kuorsalo@pp.inet.fi Postikulut ovat kolme euroa dvd.

_________________________________________________________________________________

Evakkovaellus Virolahdella


Emme aina osaa ajatella, kuinka viisas hevonen voi olla. Jokioisten Karjalaseuran Evakkojuna-näytelmässä tarpeellinen hevonen tuotiin paikalle jo Evakkovaelluksen avajaistilaisuuden alkuun. Hevosen ohjastaja ei ollut saanut tietoa avaustilaisuuden aikataulusta.

Hevonen seisoi odottamassa esiintymisvuoroaan yli puoli tuntia ja hirnahteli vain kerran, epätietoisena esiintymisajastaan sekin. Mutta kun sen esiintymisvuoro koitti, eipä homma olisi voinut paremmin mennä, vaikka harjoiteltu ei ollut ollenkaan!

Ja sitten kun näytelmän jälkeen lähdettiin 15 kilometrin taipaleelle, niin hevonen ja toinenkin paikalle tuotu polle kärryineen tallustivat hyvässä järjestyksessä rauhallisesti jonon kärjessä, pitivät taukoa kuten muutkin kulkijat ja taas lähtivät liikkeelle isäntänsä komentamina niin sävyisästi kuin vain voi toivoa.

Vaeltajia oli noin viisisataa. Osa vaeltajista liittyi mukaan matkan varrelta, osa palasi takaisin taukopaikalta, muutamat hyppäsivät jonon perässä seuranneen bussin kyytiin, kun voimat alkoivat hiipua tai jokin terveysseikka haittasi mukana kulkemista.

Tunnelma oli korkealla, sota-ajan evakkotaipaleita muisteltiin ja välillä vaihdettiin uusiakin kuulumisia tavattaessa vuosien takaisia tuttuja vaellusjoukossa. Sää suosi vaeltajia, sillä pilvipoutainen, hieman tuulinen sää tuntui mukavalta. Tosin pilvien välistä taajaan kirkkaana paistanut aurinko taisi aiheuttaa monille lieviä palovammoja.

Ennen matkalle lähtöä oli saatu nauttia maukasta ohravelliä ja näkkileipää. Matkan varrella olleissa levähdyspaikoissa Pyterlahden ja Pihlajan tiehaaroissa oli vettä ja mehua, Pihlajassa korvikettakin sekä hieman purtavaa, etteivät voimat loppuisi kesken kaiken.

Kulkulupia kirjoiteltiin

Pyterlahdessa paikallisen "komendantinviraston kenttäpäällikkö, luutnantti I. Karhula" kirjoitti vaeltajille numeroituja, nimellä varustettuja kulkulupia. Ne saivat niin suuren suosion, että matkan jatkaminen monilla vähän viipyi, kun ilman lupalappua ei haluttu lähteä eteenpäin.

Monet kävelijät olivat sonnustautuneet sota-ajan vaatteisiin ja kantoivat tavaroitaan repuissa, tuohikonteissa ja puurasioissa. Työnsipä yksi kulkija edellään puupyöräistä kottikärryä, jossa oli puisia laatikoita ja kannellinen tiinu. Kävelijöiden ja hevosten lisäksi kulkuetta seurasi kaksi sota-ajan kuorma-autoa, sivuvaunullinen Dnjepr-moottoripyörä ja sotilaspukuisia Reserviläisten perinneyhdistyksen jäseniä polkupyörineen. Muutamilla vaeltajillakin oli pyörä liikkumisvälineenään.

Omana ryhmänään marssi mukana maastopukuinen YK-veteraanien puolen tusinan miehen suuruinen puoliryhmä sinibaretit päässään, aseet olalla ja Suomen ja YK:n pienoisliput liehuen.
Kesken matkaa väsyneet tai muutoin kyytiä halunneet poimittiin autokyytiin.

Perillä Harjun oppimiskeskuksessa vaeltajat olivat noin kello 16.15, kun vaellus alkoi kello 12. Perillä odotti tuhti hernekeitto, lepotauko ja lyhyt päätöstilaisuus. Vaikka monilla jalkapohjia kuumotti ja kylkiä pakotti, oli innostus kova perille päästyä: ensi vuonna tullaan uudestaan, oli tämä niin hieno kokemus!

Lauri Kosonen
_______________________________________________________________________

Kiitos kaikille Evakkovaelluksen puolesta työtä tehneille ja osanottajille!

Vaelluksesta suunnitellaan pysyvää vuosittaista tapahtumaa.

Evakkovaelluksen järjestivät Evakkolapset ry. ja Virolahden Karjala-seura yhteistyössä virolahtelaisten yhdistysten kanssa. Vaellusta tuki Karjalan kulttuurirahasto.

	Kuvat Lauri Kosonen

Vuokko Niskanen Evakkovaelluksen avajaistilaisuudessa 10.6.2006

Hyvät heimolaiset

Luin Helsingin Sanomista, että lappeenrantalaiset ovat tänä viikonloppuna
tekemässä Kaakkois-Suomea tutuksi Helsingissä. Luen kohdan Helena Anttosen vastauksista
imittajan kysymyksiin, sillä se sopii erityisen hyvin tähän tilaisuuteen.

Ketkä ovat karjalaisia, kysyy toimittaja. Vastaus on seuraava. "Karjalaisuus on nykyvää suosittuu.
Moni haluaa tunnustautua karjalaiseks. Toista ol 60 vuotta sitte, ku väk kimpsui ja kampsui kanssa läks evakkoo. Meit on naitu ympär Suomee ja verta on ohennettu muihiki heimolaisii. Melkei
kaik on neljäsosa tai kahdeksaosakarjalaisii."

Sen, että karjalaisuus on nyt suosittua ja että siitä myös uskalletaan ja
halutaan puhua, huomasin taas kertaalleen, kun Turun seudun karjalaisväki
kokoontui muistelemaan menneitä ja suunnittelemaan tulevia. Hämmästyttävän
moni aloitti itsensä esittelyn sanomalla: en ole evakko. Paikalla oli miniöitä, vävyjä, toisen
ja kolmannen polven jälkeläisiä ja myös karjalaisten tuttavia. Lisäksi paikalla oli kirjoista ja historiasta kiinnostuneita ihmisiä, joilta omakohtainen kokemus
pakkolähdöstä, kaiken jättämisestä puuttui. Hekin olivat tulleet kuulemaan ja
kyselemään. Kiinnostus Karjalaan on elävä ja laaja.

Juuri heidänlaisilleen tämäkin evakkovaellus antaa mahdollisuuden eläytyä
kodistaan häädettyjen tunnelmiin. Evakkovaellus on kunnianosoitus yli
neljällesadalle tuhannelle evakolle. 400 000 erilaista vaellustarinaa.
Jokaisella tarinalla sama, surullinen syy.

Miulle ol ilone yllätys, ku pyyvettii tänne iha puhheevuoron pittoo. Aina ku
syväme asijoista huastan, muttuu puhe syntymäkieleks, Laatokan
pohjoisrantojen murteeks.

Ise en oo tullu muuhu Suomee jalkasi enkä ees hevoskärryllä myskien piällä
istumalla. Olin ensi 6- ja toisella kertua 10-vuotijas ja vellusneuvot
oljvat talvella rek ja kesällä vene Sortavallaa ja sitte evakkojunalla
sinne, minne juna vei. Kuha johokii vei, en sitä kyselly.

Lupasin kertoa täällä mummoni evakkovaelluksesta. Olimme tulleet
Käkisalmesta jo ennen sotaväen liikekannallepanoa Tulolan saareen, turvaan
ukin ja mummon luo. Mummo oli joukonjohtajana niinäkin päivinä, kun
Sortavalassa odotimme kolme päivää ja yötä asemarakenneuksen tungoksessa
junaa, johon mekin mahtuisimme. Mummon joukkueeseen kuului kolme
reppuselkäistä lasta, repussa eksymisen varalta nimi, jotta tiedettäisiin,
mihin sakkiin kuulutaan. Mummon huolena oli myös tytär, jonka synnytyspoltot
tihenivät. Tästä olen kirjoittanut lapsen näkökulmasta Hiekkalan
lasten tarinaan. Veli syntyi junassa ja häntä sanottiin vuosia
kaalamolaiseksi syntymäpaikkansa mukaan.

Toisen kerran lähdettäessä mummo kulki lehmien kanssa nyt jo kuvista tutuksi
tulleen evakkovaelluksen. Sen, jota tänään muistelemme. Ensin piti saada
lehmät saaresta mantereelle. Minulla ei ole kuljetuksesta kuin hämärä
muistikuva, mutta veljeni muistaa ja hallitsee tekniset jutut. Hän selitti,
että tarvittiin kaksi venettä, jotka kiinnitettiin toisiinsa aisoilla
katamariinia muistuttavaksi leveäksi kulkuneuvoksi. Lehmät ohjattiin
rannasta kyljen yli veneeseen, niin että ne lopulta seisoivat kyydissä
poikittain etusorkat yhdessä, takasorkat toisessa veneessä.

Mantereella oli karjan kokoamispaikka, minne mummo tuli moottoriveneessä ja
liittyi yhteisvaellukseen. Loppumatkalla Savoon hän ja kaksi lehmää
ennättivät vielä kokea härkävaunukuljetuksenkin. Sitkeitä sankareita nämä
naiset, mummokin silloin jo 57-vuotias. Kohta alkava vaellus antaa
mahdollisuuden eläytyä heidän kokemaansa.

Mummo oli evakkomatkallamme se, joka helposti heläytti herkän itkun.
Mummolla riitti ymmärrystä, turvaa ja selviytymiskeinoja pienen tytön huoliin.
Näistä olen kirjoittanut monessa yhteydessä. Omassa isoäidin elämässänikin ovat
mummon mallin mukaan -parhaita ystäviäni viisi lapsenlastani.

Kun minut tänne kirjailijana kutsuttiin, niin luen lopuksi osan Hiekkalan
lasten tarinan ylimääräisestä luvusta.

Mummolan sireenipensaat kukkivat parhaimmillaan, kun moottoriveneellä
lähdettiin kotirannasta. Mummo kysyi kyynelten lomassa, miksei saa olla
kotona, kun kerran on hyvä koti. Siihen ei kukaan osannut vastata. Ja siitä
on nyt 60 vuotta.

Miten Hiekkalan lapsille sitten kävi? Onko näitä lapsia
ollut olemassa? Voin kertoa, että kyllä heillä jokaisella on ollut elävä
malli. Mutta se, mitä he ovat kokeneet, on tuttua myös kaikille heidän
ikäisilleen Karjalan lapsille ja osittain myös kaikille sota-ajan
lapsille.

Olen kirjoittanut Hiekkalan lasten tarinan kunnioitukseksi
isovanhemmilleni ja vanhemmilleni, kiitokseksi siskolleni ja veljilleni,
muistoksi lapsilleni ja lapsenlapsilleni ja ennen kaikkea muistomerkinnöiksi
Suomen kansan menneisyydestä kaikille nyky-Suomen lukeville lapsille.
Näistä lukemaan oppineista lapsista on minulle kertynyt suuri joukko
mukavia kavereita. Toivon, että te kaikki luette elämänne aikana oikein
monta kirjaa.